Elokuva-analyysit

Eerika

10 things I hate about you 

Olin nähnyt kyseisen elokuvan viimeksi monta vuotta sitten, joten oli pakko katsoa se uudestaan, ja 
muistin miksi juuri se on ollut yksi lempielokuvistani. Elokuva vetää katsojan puoleensa niin, ettei 
haluaisi edes käydä vessassa kesken kaiken.

Erityisesti mieleeni jäi joko, kun Patrick Verona tanssi ja lauloi Katarina Stratfordille melkein koko 
koulun edessä nolatakseen itsensä kun oli nolannut Katarinan. Tai kun Ms. Perky, olettaen koulun 
rehtori jatkuvasti kirjoittaa hänen mielestään romanttista novellia, mutta se on suoraan sanottuna 
enemmän pornon kaltaista.

Elokuva alkaa kun uusi oppilas Cameron tulee kouluun. Kun toinen oppilas esittelee hänelle paikkoja, 
näkee hän Bianca Stratfordin, johon hän ihastuu. Bianca sen sijaan tykkää Joeysta ja Cameron 
tekeekin suunnitelman, kuinka saisi Biancan itselleen. Joey on koulun bad boy ja malli, joten Biancan 
pitäisi tykästyä Cameroniin, jotta hänellä olisi mitään mahdollisuuksia. Bianca ja Katarina eivät 
kuitenkaan voi “deittailla” ennen kuin ovat valmistuneet ja tämä vaikeuttaa asioita. Heidän isä kuitenkin
muuttaa sääntöä siihen, että jos Katarina tekee jotain, voi Biancakin tehdä sen. Se ei kuitenkaan 
muuta mitään, koska Katarina ei halua olla kuin muut.

Cameronin kaveri Michael suostuttelee Joeyn maksamaan Patrickille, jotta tämä veisi Katarinan 
treffeille ja myöhemmin bileisiin ja promiin. Tämä onnistuu ja Patrick yrittää saada Katarinan 
ihastumaan häneen. Elokuvan aikana Bianca ja Katarina kinastelevat keskenään useasti.

Myöhemmin elokuvassa Katarina saakin tietää rahasta ja rikkoo välit Patrickin kanssa, kun heistä on 
melkein tullut pari. Cameron on päätynyt Biancan kanssa yhteen, ja Joey on löytänyt toisen tytön 
itselleen. Patrick kuitenkin kertoo hänen aluksi olleen mukana suunnitelmassa rahan takia, mutta ajan 
mittaan itse ihastui Katarinaan. Ihan lopussa he sopivat.

Elokuva sisältää komediaa, draamaa ja romantiikkaa. Se on kuitenkin elokuva teiniromanssista. 
Ns. kuningasajatusta en tiedä, mutta elokuva voi yrittää kertoa Katarinan avulla, kuinka ihmisten pitäisi
tehdä asioita heidän itsensä takia eikä muiden.

Näyttelijät osasivat hoitaa roolinsa mielestäni todella hyvin. Niihin pystyy samaistumaan eri tavoin. 
Jos olisin itse ollut ohjaamassa elokuvaa, olisin varmistanut, ettei mitään virheitä näy kohtauksissa. 
Niitä ei huomaa helposti enkä itsekkään huomannut niitä, mutta niitä kuitenkin on aika paljon.

Suosittelisin katsomaan, vaikka ei yleensä katsoisi “teinielokuvia”.

Adrianna 

Loma Roomassa

Tiesin jo heti elokuvan alussa, että tulen tykkäämään siitä. Ihastuin heti siihen, että elokuva on 
mustavalkoinen ja sijaitsee Roomassa. Elokuva antaa katsojan tietää melkein heti, ketkä ovat 
päähenkilöitä ja että päähenkilöt tulevat todennäköisesti rakastumaan toisiinsa jossain elokuvan 
vaiheessa. Tykkään komedioista ja tykkäsin elokuvassa juuri sitä, että siinä oli komedian ja 
romantiikan piirteitä. Muistan sanoneeni jo elokuvan puolivaiheessa, että tästä tulee mun lempi 
elokuva. Katoin sen joskus kutosella ja rakastan sitä edelleen. Rakastuin heti päähahmoihin, varmaan 
siksi, koska molempia päähahmoja näyttelevät mun kaksi lempinäyttelijää.

Kohtaus, joka jäi erityisesti mun mieleen on kohtaus, jossa Ann ja Joe menevät katsomaan Totuuden 
Suuta (Bocca della Verità). Joe kertoo Ann:lle vanhasta legendasta, jonka mukaan jos valehtelija 
laittaa käden suun sisään, suu puree käden pois. Hän käskee Ann:n kokeilla, mutta hän ei uskalla ja 
käskee Joen kokeilla itse. Hän laittaa käden sisään ja huijaa Annea, piilottamalla oma käsi hihaan 
sisään. Ann kiljuu ja Joe nauraa, jonka jälkeen he molemmat nauravat.

Linkki kohtaukseen: https://www.youtube.com/watch?v=6af1dAc9rXo

Uskon, että kohtaus teki minuun suuren vaikutuksen, koska se oli jotenkin erittäin söpö. Rakastan 
Audrey Hepburnia paljon ja hän on minun suuri inspiraatio, joten on jotenkin ihana nähdä kohtauksen, 
jossa hän nauraa ja pitää hauskaa. Kohtaus on myös ihana sen takia, etta se ei ollut suunniteltu. 
Gregory Peck päätti säikähdää Audreyta ja kohtauksesta tuli jotenkin niin aito, että se päätettiin pitää 
elokuvassa.

Elokuva alkaa Roomassa todennäköisesti vuonna 1953. Päähenkilöinä ovat Prinsessa Ann 
(Audrey Hepburn) ja toimittaja Joe (Gregory Peck). Ann lyhyesti sanottuna ei enää jaksa noudattaa 
sääntöjä ja hänen tylsää elämää. Hänelle tulee hermoromahdus ja hänelle annetaan unilääkkeet, 
mutta hän ei nukahda, vaan karkaa palatsista ja löytää itsensä Rooman kaduilta. Hän nukahtaa 
kadulle ja Joe löytää hänet. Joe aluksi luulee, että Ann on humalassa, joten hän antaa hänen nukkua 
hänen asunnossa. Aamulla Joe saa tietää sanomalehdestä, että nainen jonka hän kutsui asuntoonsa 
on prinsessa. Hän ja hänen ystävänsä Irving viettävät päivän prinsessan kanssa ja ottavat hänestä 
kuvia, kun hän elää normaalia elämää. Ann saa siis viettää yhden päivän normaalina ihmisenä ja hän 
pitää hauskaa. Elokuvan lopussa Ann ja Joe rakastuvat ja suutelevat, mutta heidän pitää kuitenkin 
sanoa jäähyväiset, sillä Ann tiesi, että hänen pitää palata hänen prinsessa elämään.

Mielestäni elokuvan teemoja ovat itsensä löytäminen, kielletty rakkaus ja oman itsensä oleminen. 
Elokuvassa Ann yrittää löytää itsensä ja saa olla oma itsensä yhden päivän. Ann ja Joe rakastuvat 
toisiinsa, mutta niiden rakkaus on kiellettyä, koska Ann on prinsessa ja Joe on vain toimittaja.

Elokuvan kuningasajatus on näyttää, että vaikka joku elää meidän mielestä täydellistä elämää, se ei 
aina ole täydellinen. Ann on prinsessa, mutta hänen pitää noudattaa paljon sääntöjä eikä hän saa olla 
oma itsensä. Hän elää tylsää elämää.

Minun on vaikea sanoa mikä on elokuvateoksen tyyli.

Elokuvateoksen rytmi ja tempo on juuri sopiva. Elokuva ei ole liian pitkä ja juonessa on helppo pysyä 
mukana. Tempossa ei ole mielestäni mitään muutoksia. Ehkä hieman lopussa, kun Joe ja Ann 
suutelevat ja yhtäkkiä päädytään elokuvan loppuun, mutta se ei silti ollut liian nopea.

Kaikki elokuvan näyttelijät tekivät mahtavaa työtä. Kaikki hahmot tuntuivat uskottavalta ja niihin voi 
samaistua. Näyttelijöiden suoritus oli oikeastaan niin mahtava, että elokuvassa saa itkeä ja nauraa, 
koska tuntuu, että he ovat oikeita ihmisiä.

Elokuvateoksen tekijä teki kaiken niin hyvin, että en muuttaisi mitään.