Elokuva-analyysit

Eerika

10 things I hate about you 

Olin nähnyt kyseisen elokuvan viimeksi monta vuotta sitten, joten oli pakko katsoa se uudestaan, ja 
muistin miksi juuri se on ollut yksi lempielokuvistani. Elokuva vetää katsojan puoleensa niin, ettei 
haluaisi edes käydä vessassa kesken kaiken.

Erityisesti mieleeni jäi joko, kun Patrick Verona tanssi ja lauloi Katarina Stratfordille melkein koko 
koulun edessä nolatakseen itsensä kun oli nolannut Katarinan. Tai kun Ms. Perky, olettaen koulun 
rehtori jatkuvasti kirjoittaa hänen mielestään romanttista novellia, mutta se on suoraan sanottuna 
enemmän pornon kaltaista.

Elokuva alkaa kun uusi oppilas Cameron tulee kouluun. Kun toinen oppilas esittelee hänelle paikkoja, 
näkee hän Bianca Stratfordin, johon hän ihastuu. Bianca sen sijaan tykkää Joeysta ja Cameron 
tekeekin suunnitelman, kuinka saisi Biancan itselleen. Joey on koulun bad boy ja malli, joten Biancan 
pitäisi tykästyä Cameroniin, jotta hänellä olisi mitään mahdollisuuksia. Bianca ja Katarina eivät 
kuitenkaan voi “deittailla” ennen kuin ovat valmistuneet ja tämä vaikeuttaa asioita. Heidän isä kuitenkin
muuttaa sääntöä siihen, että jos Katarina tekee jotain, voi Biancakin tehdä sen. Se ei kuitenkaan 
muuta mitään, koska Katarina ei halua olla kuin muut.

Cameronin kaveri Michael suostuttelee Joeyn maksamaan Patrickille, jotta tämä veisi Katarinan 
treffeille ja myöhemmin bileisiin ja promiin. Tämä onnistuu ja Patrick yrittää saada Katarinan 
ihastumaan häneen. Elokuvan aikana Bianca ja Katarina kinastelevat keskenään useasti.

Myöhemmin elokuvassa Katarina saakin tietää rahasta ja rikkoo välit Patrickin kanssa, kun heistä on 
melkein tullut pari. Cameron on päätynyt Biancan kanssa yhteen, ja Joey on löytänyt toisen tytön 
itselleen. Patrick kuitenkin kertoo hänen aluksi olleen mukana suunnitelmassa rahan takia, mutta ajan 
mittaan itse ihastui Katarinaan. Ihan lopussa he sopivat.

Elokuva sisältää komediaa, draamaa ja romantiikkaa. Se on kuitenkin elokuva teiniromanssista. 
Ns. kuningasajatusta en tiedä, mutta elokuva voi yrittää kertoa Katarinan avulla, kuinka ihmisten pitäisi
tehdä asioita heidän itsensä takia eikä muiden.

Näyttelijät osasivat hoitaa roolinsa mielestäni todella hyvin. Niihin pystyy samaistumaan eri tavoin. 
Jos olisin itse ollut ohjaamassa elokuvaa, olisin varmistanut, ettei mitään virheitä näy kohtauksissa. 
Niitä ei huomaa helposti enkä itsekkään huomannut niitä, mutta niitä kuitenkin on aika paljon.

Suosittelisin katsomaan, vaikka ei yleensä katsoisi “teinielokuvia”.

Adrianna 

Loma Roomassa

Tiesin jo heti elokuvan alussa, että tulen tykkäämään siitä. Ihastuin heti siihen, että elokuva on 
mustavalkoinen ja sijaitsee Roomassa. Elokuva antaa katsojan tietää melkein heti, ketkä ovat 
päähenkilöitä ja että päähenkilöt tulevat todennäköisesti rakastumaan toisiinsa jossain elokuvan 
vaiheessa. Tykkään komedioista ja tykkäsin elokuvassa juuri sitä, että siinä oli komedian ja 
romantiikan piirteitä. Muistan sanoneeni jo elokuvan puolivaiheessa, että tästä tulee mun lempi 
elokuva. Katoin sen joskus kutosella ja rakastan sitä edelleen. Rakastuin heti päähahmoihin, varmaan 
siksi, koska molempia päähahmoja näyttelevät mun kaksi lempinäyttelijää.

Kohtaus, joka jäi erityisesti mun mieleen on kohtaus, jossa Ann ja Joe menevät katsomaan Totuuden 
Suuta (Bocca della Verità). Joe kertoo Ann:lle vanhasta legendasta, jonka mukaan jos valehtelija 
laittaa käden suun sisään, suu puree käden pois. Hän käskee Ann:n kokeilla, mutta hän ei uskalla ja 
käskee Joen kokeilla itse. Hän laittaa käden sisään ja huijaa Annea, piilottamalla oma käsi hihaan 
sisään. Ann kiljuu ja Joe nauraa, jonka jälkeen he molemmat nauravat.

Linkki kohtaukseen: https://www.youtube.com/watch?v=6af1dAc9rXo

Uskon, että kohtaus teki minuun suuren vaikutuksen, koska se oli jotenkin erittäin söpö. Rakastan 
Audrey Hepburnia paljon ja hän on minun suuri inspiraatio, joten on jotenkin ihana nähdä kohtauksen, 
jossa hän nauraa ja pitää hauskaa. Kohtaus on myös ihana sen takia, etta se ei ollut suunniteltu. 
Gregory Peck päätti säikähdää Audreyta ja kohtauksesta tuli jotenkin niin aito, että se päätettiin pitää 
elokuvassa.

Elokuva alkaa Roomassa todennäköisesti vuonna 1953. Päähenkilöinä ovat Prinsessa Ann 
(Audrey Hepburn) ja toimittaja Joe (Gregory Peck). Ann lyhyesti sanottuna ei enää jaksa noudattaa 
sääntöjä ja hänen tylsää elämää. Hänelle tulee hermoromahdus ja hänelle annetaan unilääkkeet, 
mutta hän ei nukahda, vaan karkaa palatsista ja löytää itsensä Rooman kaduilta. Hän nukahtaa 
kadulle ja Joe löytää hänet. Joe aluksi luulee, että Ann on humalassa, joten hän antaa hänen nukkua 
hänen asunnossa. Aamulla Joe saa tietää sanomalehdestä, että nainen jonka hän kutsui asuntoonsa 
on prinsessa. Hän ja hänen ystävänsä Irving viettävät päivän prinsessan kanssa ja ottavat hänestä 
kuvia, kun hän elää normaalia elämää. Ann saa siis viettää yhden päivän normaalina ihmisenä ja hän 
pitää hauskaa. Elokuvan lopussa Ann ja Joe rakastuvat ja suutelevat, mutta heidän pitää kuitenkin 
sanoa jäähyväiset, sillä Ann tiesi, että hänen pitää palata hänen prinsessa elämään.

Mielestäni elokuvan teemoja ovat itsensä löytäminen, kielletty rakkaus ja oman itsensä oleminen. 
Elokuvassa Ann yrittää löytää itsensä ja saa olla oma itsensä yhden päivän. Ann ja Joe rakastuvat 
toisiinsa, mutta niiden rakkaus on kiellettyä, koska Ann on prinsessa ja Joe on vain toimittaja.

Elokuvan kuningasajatus on näyttää, että vaikka joku elää meidän mielestä täydellistä elämää, se ei 
aina ole täydellinen. Ann on prinsessa, mutta hänen pitää noudattaa paljon sääntöjä eikä hän saa olla 
oma itsensä. Hän elää tylsää elämää.

Minun on vaikea sanoa mikä on elokuvateoksen tyyli.

Elokuvateoksen rytmi ja tempo on juuri sopiva. Elokuva ei ole liian pitkä ja juonessa on helppo pysyä 
mukana. Tempossa ei ole mielestäni mitään muutoksia. Ehkä hieman lopussa, kun Joe ja Ann 
suutelevat ja yhtäkkiä päädytään elokuvan loppuun, mutta se ei silti ollut liian nopea.

Kaikki elokuvan näyttelijät tekivät mahtavaa työtä. Kaikki hahmot tuntuivat uskottavalta ja niihin voi 
samaistua. Näyttelijöiden suoritus oli oikeastaan niin mahtava, että elokuvassa saa itkeä ja nauraa, 
koska tuntuu, että he ovat oikeita ihmisiä.

Elokuvateoksen tekijä teki kaiken niin hyvin, että en muuttaisi mitään.

 

Toivon tuolla puolen

Eerika

Elokuvan Toivon tuolla puolen on ohjannut Aki Kaurismäki ja sen ensi-ilta on oli vuonna 2017. 
Elokuvassa on kaksi päähenkilöä: Khaled, joka on paennut Suomeen ja Wikström, joka antaa hänelle 
töitä.

Khaled on pakolainen Syyriasta ja päätyy laivalla Suomeen. Vaikka hän onkin menettänyt melkein 
koko perheensä, ei Suomi näe hänen olevan vaarassa ja päättää lähettää hänet takaisin. Khaled 
kuitenkin päätyy Wikströmin juuri ostetun kuppilan taakse nukkumaan, ja Wikström antaakin hänelle 
töitä.

Elokuva sisälsi yhtä paljon huumoria että synkkyyttä. Elokuvassa keskusteltiin pakolaiskriisin liittyvistä 
asioista, mutta tuotiin siihen huumoria, ettei se olisi niin synkkä elokuva. Tämä oli toinen osa 
Kaurismäen satamakaupunki-trilogiaa, ensimmäinen osa oli nimeltää Le Havre ja julkaistiin vuonna
2011.

Mielestäni elokuva oli ihan mielenkiintoinen. Siinä oli huumoria, mutta sitä ei ollut liikaa. Monet ovat 
sanoneet tämän olevan Kaurismäen paras elokuva ja voin uskoa sen, vaikka en olekkaan nähnyt 
muita hänen tekemiään elokuvia. Elokuvassa sekoittui uusi ja vanha.

Elokuva oli todella koskettava ja sai tuntemaan sympatiaa hahmoja kohtaan. Elokuva näytti, että 
pakolaiset ovat samanlaisia kuin mekin. Heidän maa ei vain ole parhaassa tilassa sillä hetkellä. 
Se näytti myös kuinka turvapaikan saanti ei ole niin helppoa kuin jotkut luulevat.

Adrianna

Toivon tuolla puolen on Aki Kaurismäen ohjaama elokuva, joka kertoo pakolaiskriisistä. 
Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 2017.

Elokuva kertoo pakolaisesta, Khaledista, joka piiloutuu laivaan ja saapuu Helsinkiin, jonka jälkeen hän 
yrittää saada turvapaikan. Elokuvan toinen päähenkilö Wikström antaa Khaledille töitä.

Elokuvassa on ns. jaksoja. Eli on jaksoja, jotka kertovat Wikströmin tarinan ja jaksoja, jotka kertovat 
Khaledin tarinan. Jossain kohdassa molemmat hahmot kuitenkin kohtaavat.

Elokuva oli mielestäni hyvä. Tykkäsin, että se kertoi pakolaisesta. Khaledin tarina oli mielestäni 
kiinnostavampi kuin Wikströmin tarina ja joskus teki mieli skipata Wikströmin “jaksot.” Molemmat 
hahmot ovat kuitenkin kiinnostavia omalla tavallaan.

Khaledin tarina oli mielestäni koskettava ja uskottava. Elokuvan juoni kuvasi hyvin pakolaisten 
tilannetta ja elokuva näytti myös, että pakolaiset ovat ihmisiä niin kuin me muutkin. Khaledin tarina 
kertoo hyvin, miten turvapaikan hakeminen ei ole niin helppoa miten jotkut luulee sen olevan.

Elokuva oli mielestäni liikuttava, hauska ja sai minut tuntemaan sympatiaa hahmoja kohtaan.

Star Shaped Scar

Eerika

Elokuvassa kerrotaan erään tytön elämästä ja tämän rakkaudesta kauneuteen, oli se sitten meikin 
avulla tai tavaroihin. Elokuvassa paljastuu, että tyttö onkin ollut onnettomuudessa lapsena eikä voi 
kävellä ja tarvii hoitajia elääkseen.

Elokuva oli erilainen. Vasta loppupuolella saatiin tietää, mitä onnettomuus oli aiheuttanut. Jotkut 
olisivat voineet olla katsomatta koko elokuvaa, jos olisivat tienneet tämän. Tunnelma oli jokseenkin 
iloinen, mutta samalla surullinen ja synkkä. Päällimmäisenä jäi mieleen onnettomuudesta kertominen, 
koska niin voisi käydä kelle tahansa.

Päähenkilö halusi nauttia elämästä, vaikka ei ollutkaan parhaassa kunnossa. Ajattelin alussa hänen 
olevan vähän “diivamainen”, se kuitenkin muuttui, kun saatiin tietää todellisuus. Käännekohta oli juuri 
onnettomuuden paljastuminen. Mielestäni elokuvalla haluttiin kertoa, että elämästä voisi nauttia 
tilanteesta riippuen. Elokuvia oli enemmän dokumenttityylinen.

En kiinnittänyt musiikkiin oikein huomiota, mutta se on varmaan vain minä. Kuvakulmia oli alussa 
monia, juuri peittämään pyörätuolissa olemisen. Ennakko-odotuksia ei hirveästi ollut, koska minulle ei 
oltu kerrottu elokuvasta mitään ennen kuin näin sen.

Mielestäni se oli hyvin tehty ja kertoi hyvin naisen tapahtumista ja tunteista.

Adrianna

Elokuva kertoo Jasmin nimisestä tytöstä, joka jäi pienenä auton alle. Vaikka hän ei pysty enää tehdä 
kaikkea itse (esimerkiksi syödä, pukea, ei pysty kävellä) hän silti käyttäytyy kuin kaikki muut ihmiset ja 
pysyy positiivisena. Hän rakastaa kaikkea kauneuteen liittyvää, esimerkiksi meikkejä ja kalliita vaatteita.

Tunnelma elokuvassa oli alussa jopa hieman pelottava ja ahdistava, mutta tunnelma muuttui nopeasti 
surulliseksi, jonka jälkeen loppu oli kuitenkin jotenkin positiivinen.

Ensin ajattelin, että Jasmin oli nainen, joka oli monessa kauneusleikkauksessa ja yksi leikkauksista ei 
onnistunut, jonka takia hän kuulostaa siltä miltä hän kuulostaa ja hän ei pysty liikkumaan. Olin 
järkyttynyt kun Jasmin kertoi hänen tarinansa ja tuntui pahalta, että ajattelin hänen olevan diivamainen.

Elokuva haluaa varmasti kertoa, että elämästä pitää nauttia 24/7. Vaikka me kaikki säälitään Jasminia,
niin hän kuitenkin näyttää, että hän pystyy jatkaa hänen elämänsä ihan normaalisti. Elokuva näyttää 
myös, että meidän ensivaikutelmat eivät aina ole oikeassa. Elokuvan alussa moni varmaan ajatteli, 
että Jasmin on perus blondi, joka luulee olevansa joku diiva. Elokuvan lopussa moni varmaan 
kuitenkin halusi olla hänen ystävä.

Kuvakulmista huomasin, että alussa oli paljon lähikuvia, esimerkiksi kuvattiin vain Jasminin naamaa, 
kenkiä jne. Lopussa kuitenkin näytettiin Jasminin kokovartalo, jonka jälkeen kaikki tajusivat, että hän 
oli jossain onnettomuudessa.

Elokuva oli mielestäni tosi hyvä ja elokuvassa on hyvä opetus.

Lyhäri

Eerika

Henkilöitä lyhytelokuvassa oli äiti, isä ja kaksi lasta. Perheen äiti vaikutti kuitenkin päähenkilöltä.

Alussa äiti herättää koko perheen, koska he ovat myöhässä häihin. Lyhärin nimi on 
Pitääkö mun kaikki hoitaa, mikä näkyy siinä, että äidin pitäisi tehdä kaikki, jotta he pääsisivät 
lähtemään. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan: lapsilla oli naamiaisasut päällä, isän 
kravatti oli huonosti solmittu, he myöhästyivät bussista ja äiti kaatui. Loppujen lopuksi kun he pääsevät
kirkkoon, oli siellä meneillään hautajaiset.

Ennalta arvattavaa oli se, että he eivät varmaankaan ole menemässä häihin, kun niin paljon on jo 
mennyt väärin. Äänet sopivat lyhäriin. Elokuva oli jo lyhyt, joten en usko, että sitä olisi voinut tiivistää 
enempää. Mihin elokuvalla on pyritty? En ole varma. Voi olla, että sillä on koitettu viestittää ihmisiä 
olemaan tarkempia aikatauluista ja mihin oikein on menossa.

Adrianna

Elokuvan päähenkilö oli perheen äiti, mutta muita elokuvan henkilöitä olivat isä ja lapset. 
Elokuvassa kerrotaan perheen tarina.

Elokuvassa päähenkilö eli äiti, herää myöhässä ja herättää muut perheenjäsenet, koska heillä on kiire 
häihin. Lyhytelokuva näyttää, miten äidin pitää hoitaa kaikki. Kaikki menee väärin: tytöillä on 
halloween-asut päällä ja isän kravatti ei ole solmittu. He vihdoin pääsevät lähtemään, mutta he 
myöhästyvät bussista. He juoksevat kirkkoon, mutta äiti kaatuu. He kuitenkin jatkavat matkaa ja 
pääsevät vihdoin kirkkoon. Kun he pääsevät kirkkoon he tajuavat, että he ovat hautajaisissa. Elokuvan 
lopussa paljastuu siis, että heillä meni päivämäärät sekaisin.

Oli helppo arvata, että elokuva loppuu huonosti, koska kaikki muut kohtaukset viittasivat siihen.

Elokuvassa ei ollut paljon ääniä ainakin muihin elokuviin verrattuna. Äänistä kuului parhaiten 
pikkutyttöjen huudot. Elokuvan alussa kuuluu herätyksen ääni. Kun henkilöt juoksevat kirkkoon taustalla
kuuluu tilanteeseen sopiva musiikki, josta tuli heti ilmi, että elokuva on komedia.

Esineistä erityisin oli varmaan kasvi, jonka henkilöt meinasivat antaa häälahjaksi, koska he eivät 
löytäneet oikeaa lahjaa. Kasvi lisäsi elokuvaan hauskuutta varsinkin hautajaisten kohtauksessa. 
Kasvi oli myös hyvä rekvisiitta kohdassa jossa äiti kaatuu ja ruukku menee rikki.

Jos elokuvan tarina pitäisi kertoa yhdellä lauseella, niin mielestäni lause “Lapsiperhe on menossa 
häihin, mutta he ovat myöhässä” selittää tarinan hyvin. Kaikki varmaan tietää, että lapsiperheet ovat 
harvoin ajoissa ja kaikki voi varmaan kuvitella millainen kaaos kotona on kun he ovat lisäksi myöhässä.

Itse en lisäisi elokuvaan enää mitään. Mielestäni elokuva oli juuri riittävän pituinen lyhäriksi.

Tulikärpästen hauta

Eerika

Tulikärpästen hauta perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen, tositapahtumiin pohjautuvaan kirjaan 
vuodelta 1967. Nosaka suostui tekemään kirjasta elokuvan kun ohjaaja Isao Takahatan ehdotti sitä 
hänelle. Elokuvan ensi-ilta oli 16. huhtikuuta 1988.

Animaatio kertoo teinipoika Seitan ja tämän pikkusiskon Setsukon toisen maailmansodan 
selviytymisestä Japanissa. Sisaruksia oli todella mielenkiintoista seurata, koska heillä oli todella 
harvinainen side, mikä tietysti oli tullut kaksin olemisesta sodan aikana. Koska Setsuko ei oikein vielä 
ymmärrä, mitä maailmassa tapahtuu, on Seitan pakko katsoa tarkasti siskonsa perään.

Elokuvassa esiintyy myös sisarusten äiti, täti ja lyhyesti setä ja serkku. Minun oli vaikea pitää tädistä, 
koska hän oli niin tyly/julma, mutta ymmärrän kuitenkin hänen asenteensa maailman menoihin.

Monet aluksi luulivat, että Tulikärpästen hauta olisi huono, koska sitä mainostettiin lastenelokuvana, 
vaikka ei se sitä todellakaan ollut. Elokuva on kuitenkin saanut paljon suosiota vuosien varrella.

Katsoessani elokuvaa herkistyin parikin kertaa, mikä on aika harvinaista varsinkin animaatioiden
kanssa, mutta tämä oli niin hyvin tehty ettei se haitannut. Elokuva ei ollut kokonaan surullinen, koska 
siinä oli kauniitakin hetkiä, mutta loppu varsinkin oli piinaavaa katsoa. Ei kannata välittää siitä, että 
ensinnäkin elokuvaa markkinoitiin lastenelokuvana ja että se on animaatio. Se kannattaa katsoa 
varsinkin jos tykkää sodasta kertovista elokuvista.

  

Adrianna

Tulikärpästen hauta on Isao Takahatan ohjaama anime-elokuva, joka kertoo sisaruksista, 
teini-ikäisestä Seitasta ja hänen siskosta Setsukosta. Elokuva kertoo myös toisesta maailmansodasta 
ja siitä, miten sisarukset yrittävät selviytyä siitä. Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan, joka 
julkaistiin vuonna 1967.

Seita ja Setsuko ovat tosi läheisiä. Elokuvassa Seita katsoo aina pikkusiskonsa perään. Vaikka 
Japanissa on meneillään toinen maailmansota, nuori Setsuko ei ymmärrä vielä paljon ja usein todistaa
Seitalle, että maailmassa on vielä jäljellä hyviä asioita.

Muista päähenkilöistä eniten jää mieleen sisarusten tyly täti, joka ottaa sodan tosissaan.

Vaikka aluksi luulee, että anime on tarkoitettu lapsille, voi nopeasti huomata että näin ei ole. 
Elokuva muistuttaa hieman Waltz with Bashiria, sillä sekin näyttää millainen sota oli ja miten se 
vaikutti ihmisiin. Animaatiossa näytetään pommituksia, nälkäisiä ja köyhiä ihmisiä.

Elokuva oli jännittävä, koska en halunnut, että päähenkilöille tapahtuu jotain. Elokuva oli myös tosi 
surullinen, sillä se näytti millaista on olla lapsi sodan keskellä. Elokuvan loppu oli koskettava, mutta 
elokuvassa oli muitakin koskettavia hetkiä. Tykkäsin, että sodan kuvaus oli näin aito. Elokuvaa ei ollut
helppo katsoa, mutta se oli silti hyvä. Elokuva oli todella aito.

Waltz with Bashir

Eerika

Waltz with Bashir on Ari Folmanin ohjaama animaatiodokumentti. Elokuva kertoo ohjaajan muistojen ja
hänen kavereiden muistojen avulla, mitä tapahtui Libanonin sodassa, Sabran ja Shatilan verilöylyissä 
vuonna 1982.

Elokuvan alussa päähenkilö näkee unta, missä vihaisilta näyttävät koirat juoksevat tämän ikkunan luo
ja alkavat haukkumaan päähenkilöä kohti. Herättyään päähenkilö menee baariin, jossa tapaa tämän 
vanhan ystävän. Kerrottuaan unesta ystävä ehdottaa, että päähenkilö menisi puhumaan muiden 
sotaveteraanien kanssa, jos se helpottaisi päähenkilön unien kanssa. Lopun elokuvan päähenkilö 
matkustaa tapaamaan ystäviään ja muistelee sodan tapahtumia.

Mielestäni animaatio oli todella hyvin tehty ja sitä oli mielenkiintoista katsoa. En yleensä katso sotiin 
liittyviä elokuvia, mutta tämän voisin katsoa uudelleenkin. Suosittelisin.

Adrianna 

Waltz with Bashir on Israelilaisen Ari Folmanin kirjoittama ja ohjaama pitkä animaatioleokuva. 
Animaatiossa israelilainen ohjaaja haastattelee veteraaneja vuoden 1982 Libanonin invaasiosta 
muodostaakseen muistojaan uudelleen.

Elokuva alkaa päähenkilön unesta, jossa vihaiset koirat juoksevat hänen ikkunan alle ja yrittävät 
todennäköisesti hyökätä häneen kimppuun. Päähenkilö herää ja menee baariin tapaamaan hänen 
ystävänsä, jolle hän kertoo unesta. Hänen ystävä ehdottaa, että hän voisi jutella muiden veteraanien 
kanssa, jotta painajaiset voisivat ehkä loppua.

Elokuvan aikana päähenkilö matkustaa ympäri maailmaa ja haastattelee hänen vanhoja ystäviään.

Elokuva oli mielestäni kiinnostava. Itse en tykkää animaatioista, mutta tämä oli hyvä, koska se oli tosi 
erilainen. Animaatio kertoi tosi hyvin historiasta ja vaikka siinä ei tapahtunut paljon, se oli silti 
kiinnostava. Tykkäsin animaation tyylistä paljon. Elokuva oli ehkä hieman verinen, mutta tämä vain 
tarkoitti, että se oli realistinen ja näytti todellisen sodan. 

Tohtori Outolempi

Eerika

Elokuva on Stanley Kubrickin ohjaama vuonna 1964 esitetty elokuva. Sitä pidetään yhtenä Kubrickin 
vaikuttavimmista komedioista. Siinä oli sekä poliittista satiiria että mustaa komediaa. Elokuvassa oli
teemana sota. Peter Sellers näytteli useampaa kuin vain yhtä roolia.

Juoni oli todella selvä: pommikoneelle annetaan käsky hyökätä, maa yrittää estää sen ja lopussa 
nähdään onnistutaanko siinä vai ei. Siinä oli kuitenkin parikin juonikäännettä.

Alussa pommikoneelle annetaan käsky mennä asemiin ja pudottaa pommi/ aloittaa ydinsota. Elokuvan
edetessä kuitenkin selviää, että käskyn antaja olikin yhdysvaltalainen salaliittoteorioihin uskova 
armeijan liittolainen. Tämä uskoi neuvostoliittolaisten hyökkäävän pian.

Tämä sai aikaan paniikkia ja pakotti presidentin ja muiden johtajien kokoontuvan pentagoniin. Siellä he
keskustelivat siitä, mikä olisi koodi, jolla käskettäisiin lentokoneet pois Neuvostoliiton alueelta. 
Salaliittoteorioihin uskova petturi kuitenkin tappoi itsensä ennen kuin kertoi sen kenellekkään. Koodi oli
kuitenkin niin helppo, että tämän työtoveri sai sen selville.

Koodi kerrotaan lentokoneille, mutta yhden koneen kapteeni kuitenkin päästi pommin vapaaksi ja 
elokuva loppui siihen.

Mielestäni elokuva oli ihan ok. Se oli hauska, mutta olisin halunnut siinä tapahtuvan vielä jotain 
muutakin. Jotkut kohtaukset olivat todella pitkäveteisiä, mutta useimmat olivat todella hauskoja. 
Oli todella kiinnostavaa nähdä minkälainen sellainen tilanne olisi voinut olla.

Adrianna

Tohtori Outolempi on vuoden 1964 elokuva, jonka ohjasi Stanley Kubrick. Elokuvaa pidetään yhtenä 
vaikuttavimmista komedioista. Elokuvassa näkyy eniten komedian piirteitä, mutta sitä voidaan pitää 
myös sotaelokuvana. Jokainen hahmo on erilainen ja hauska omalla tavallaan. Elokuvassa näkyy 
myös Peter Sellerssin, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunaisen Pantterin Jacques Clouseaunina, 
mahtava taito näytellä kolme roolia.

Elokuvan juoni oli helppo ymmärtää. Amerikka yrittää estää pommikoneen, jolle Neuvostoliitto antoi 
käskyn hyökätä. Elokuvassa on paljon juonikäänteitä.

Alussa pommikoneelle annetaan käsky aloittaa ydinsota pudottamalla pommi. Elokuvan keskellä 
selviää, että käskyn antaja oli yhdysvaltalainen salaliittoteorioihin uskova armeijan liittolainen, joka 
uskoi venäläisten hyökkäävän pian.

Tämä sekaannus sai ihmiset panikoimaan ja pakotti presidentin ja muut johtajat kokoontumaan 
pentagoniin. Siellä he yrittivät muistaa, mikä on koodi, jonka avulla voidaan käskeä lentokoneet pois 
Neuvostoliiton alueelta. Salaliittoteorioihin uskova petturi kuitenkin tappoi itsensä ennen kuin kertoi 
koodin muille. Koodi oli kuitenkin helppo, joten petturin työtoveri sai sen selville.

Elokuva loppuu siihen, kun koodi kerrotaan lentokoneille, mutta yhden koneen kapteeni kuitenkin 
päästi pommin vapaaksi.

Elokuva oli mielestäni ihan hyvä. Elokuva osasi hyvin yhdistää komediaa ja sota-ajan murhetta. 
Peter Sellers onnistui mielestäni aivan mahtavasti näyttelemään kolme roolia. Elokuvassa oli tietenkin
jotain kohtia, jotka olivat minun mielestä tylsiä, mutta voisin silti katsoa elokuvan uudestaan. 
Juoni oli todella kiinnostava ja tosi erilainen muihin sotaelokuviin verrattuna. Elokuva oli hyvä komedia,
sillä sain nauraa paljon enkä tuntenut kiusallisuuden tunnetta, kun joku vitsi ei ollut hauska.